Jo neljäs peräkkäinen ilta, kun joudun sohvan kupeesta toisella silmällä puoliväkisin katsomaan mieletöntä väkivaltaa. Nyt on menossa Quentin Tarantinon ohjaama "Kill Bill". Se on kaksiosainen elokuva, joka käsittelee koston tematiikkaa. Kakkososassa palkkamurhaaja Black Mamba jatkaa väkivallalla väritettyä jahtiaan, ja tappolistan kärjessä on itse Bill. Elokuvainfon mukaan: "Oivasti kirjoitettu dialogi sekä tyylikäs musiikki täydentävät loisteliaita näyttelijäsuorituksia." Minä en ole vielä havainnut moista.

Jokin viikko sitten tullutta "Uhrilampaita" ja samaa sarjaa olleita muita Hannibal-elokuvia voi ehkä hyvällä tahdolla pitää hienosti tehtyinä. Psykopaatti-psykiatria näytellyt Anthony Hopkins kieltämättä osasi hommansa, mutta siltikin tuotosten oksettavuus oli yli minun mittani.

Eilen piti tuijotella "Panttivanki"-leffassa Bruce Willistä, joka yritti pelastaa paria vierasta lasta sekä omaa vaimoaan ja lastaan. Ruumiita syntyi enemmän kuin tarpeeksi. Mutta sankari selvisi lopulta ehjin nahoin.

Kuten tunnettua, olen läpi elämäni vihannut toimintaelokuvia, yleensä silmitöntä väkivaltaa, kiduttamista ja tunteetonta tappamista sisältävää ns. viihdettä. Myöskään kauhusta en välitä.

Sotaleffoja ja vastaavia sen sijaan olen katsellut, mikäli tiedän niiden pyrkivän kuvaamaan edes kohtuullisella tarkkuudella todellisia tapahtumia. Esimerkiksi toisen maailmansodan julmuudet olen elokuvien kautta ollut halukas kohtaamaan. Minusta on oikein, että elokuvan kautta välitetään tietoa historiasta ja ihmisen raadollisuudesta. Sellaiset kuvaukset opettavat normaalilla sielulla varustettua ihmistä sydämestään vihaamaan sotaa ja haluamaan rauhaa.

Väkivallalla mässäilevät, pääosin jenkkiläiset "viihde-elokuvat ja -sarjat" sen sijaan opettavat ihmisiä kylmyyteen väkivallan edessä. Ne turruttavat sielua ja antavat nautintoa täysin sairaasta lähtökohdasta.