Aamulla unenpöppörössä puoli seitsemän aikaan tallustin pesuhuoneeseen ja sytytin valot. Sen jälkeen ei meillä kukaan enää nukkunut, sillä ehdin kiljua kurkkuni kipeäksi. Kuivaustelineellä puhtaan pyykin päällä seisoi hiiri. Fobiani tuntien mieheni oivalsi, mistä hysteriakohtauksessani on kyse. Hän ryhtyi etsimään otusta, ravisteli pyykit ja etsi joka nurkasta - mutta se oli kadonnut.

Illalla kotiin tullessamme passitin Mikaelin tutkimaan pesuhuoneen seutua ennen kuin itse rohkenin mennä laittamaan uusia pyykkejä koneeseen. Sitten nakitin Emilian - varmuuden vuoksi - viikkaamaan kuivia pyykkejä. Kuinka ollakaan pian kuului jälleen kiljuntaa: hiiri löytyi vaatekasan sisältä.

Kyseinen pikkuruinen elukka tajusi hätisteltynä juosta eteiseen ja sieltä se saatiin huidottua ulos. Joten nyt on toistaiseksi rauha maassa sekä neljä loukkua ja neljä petollista eväspaikkaa vintillä. Suosittelenkin hiirulaisen tovereille: tästä talosta kannattaa pysyä kaukana tai loppu on lähellä.

Vanhassa omakotitalossa monista yrityksistä huolimatta hiirten ja rottien pitäminen loitolla on jokavuotinen kiusa. Sisään ne eivät yleensä pääse, mutta joskus niinkin. Vaikka olen asunut melkein koko ikäni pellon reunassa, en totu näihin eläimiin. Niiden tunkeutuminen reviirilleni on liikaa. Se loukkaa ja järkyttää minua joka kerran syvästi. Kuinka hiiri voi tunkeutua nauttimaan minun kotini lämmöstä, etsimään sieltä ruokaa ja suojaa ja vieläpä kakkimaan minun makuuhuoneeseeni?

En tule ajatelleeksi, olenko itse omalla elämälläni kenties jotenkin häirinnyt vaikkapa paikallisten hirvien, peurojen, kettujen, supikoirien, ilvesten, susien ja karhujen rauhaa ja niiden elinympäristöä. Pitäisikö minun pysähtyä sitä pohtimaan?