Pian pitäisi lähteä tenttiin, mutta ei. Tippakanyyli oikeassa kädessä on vaikea kirjoittaa. Tietokoneella sujuu, mutta ei kynällä. Harmittaa, kun olin epätoivoisesti koko lomaviikon yrittänyt lukea. Tosin mielikuvayhteiskunnan teoriat eivät kovin hyvin päähäni menneet.

Eli mitä siis tapahtui? No, meni pieni tikku jalkapohjaan, teki siihen muutaman millin reiän ja toivotti samalla jonkun mokoman bakteerin tervetulleeksi. Ensin lauantaina alkoi särkeä päätä ja sitten nousi kuume. Sunnuntaiaamuna jalkapöytä ja nilkka oli yhtäkkiä kuin useamman paarman pistämä. Sitten alkoi kehkeytyä muutamassa tunnissa yli puoleen sääreen noussut punainen juova, jonka taltutti pysäytti vasta suonen sisäinen antibiootti. Sitä annetaan nyt ainakin pari vuorokautta. Jalka on kuuma, punaisen läikykäs ja turvonnut. Tosi "kiva" kävellä, jos nilkuttamistani voi sellaiseksi kutsua.

Jalkaani vaivaavaa bakteeritulehdusta kutsutaan kansanomaisesti ruusuksi. Eli nyt on siis vuorossa ruusun aika. Kuume alkaa hellittää ja säärtä pitkin noussut raita vaaleta, joten mitä ilmeisemmin droppi puree siihen. Kuitenkin jälleen kerran tuli todistetuksi se, että pienestäkin vaivasta voi yllättäen tulla isompi harmi, jos asialla ovat bakteerit.

Tänä vuonna olen sairastellut elämäni ennätysvauhtiin. Ensin sain Prahan matkalta tuliaisiksi kambylobakteerin ja sitkeän ripulin, sen seurauksena umpisuolen tulehduksen. Virusflunssasta kehkeytyi vuoden vaihteessa keuhkokuume. Sen seurauksena puhkesi astma. Heinäallergian siedätyshoitoon en päässyt moisten takia, vaikka oli tarkoitus. Jossain välissä kävin pienessä leikkauksessa. Käteni ja niskani ovat olleet lähes kroonisesti kipeitä. jne.

Remppalistani on ollut siis verraten pitkä ja terveydenhuollon palveluja on tullut käytettyä. Niin yksityisiä, työterveysasemaa kuin kunnallistakin. Valittamista ei ole, päinvastoin. Olen kokenut, että vikoihini ja vaivoihini on suhtauduttu aina kaikella vakavuudella ja minut kohdattu huomaavaisesti yksilönä. Eilen minua hoiti sairaanhoitaja, jonka viimeisenä potilaana lähdin hieman klo 22 jälkeen (hänen työaikansa päättyi tosin jo 22, mutta kuulemma usein venyy yli ajan). Tämä hoitaja oli tehnyt kolme peräkkäistä yli 14 tunnin työpäivää, mutta jaksoi edelleen olla ystävällinen ja huolellinen. Samoin kohdeltiin myös tänään Pusulan tk:ssa ja vuodeosastolla, jossa huomioivat pikkuviisitilläni kaikki mahdolliset tarpeeni. Kun on kipeä, tuntuu että pienetkin passaukset tuntuvat niin kovin hyviltä.

Minusta ei olisi ikinä tullut terveydenhoitoalan ihmistä. En ole sen sorttinen. Voin pahoin pienemmästäkin asiasta. Tosin aikoinaan kyllä hakeuduin (ja pääsinkin) sairaalasielunhoidon koulutuslinjalle teologiaa opiskellessani. Sairaala- ja hoitoapulaisena työskentelin Röykän mielisairaalan kroonikko-osastolla 18-19 -kesäisenä. Siinä tuli kyllä elämänkoulua ja perspektiiviä elämään lyhyidenkin pestien aikana. Erilaisten ihmiskohtaloiden ja kuolemankin kohtaamista. Monestakin syystä arvostan erittäin paljon terveydenhuoltohenkilökunnan työtä. Etenkin niiden, jotka päivästä toiseen jaksavat kiireen keskellä tehdä parhaansa ja "oikealla tavalla" myös myötäelää potilaansa/asiakkaansa kanssa. Se ei ole helppoa.