Parina iltana olen istuskellut tässä tietokoneen ääressä ja miettinyt, mitä kummaa sanottavaa minulla olisi naisista, demokratiasta ja tasa-arvosta Suomessa. En ole aiemmin puhunut enkä isommin kirjoitellutkaan aiheesta. Nyt asiaan pitäisi paneutua, kun lupasin mennä alustamaan Euroopan kristittyjen naisten ekumeenisen foorumiin Tallinnaan ensi viikolla.

Joskus teologisessa vitsailin poikapuolisille opiskelutovereille, että voisin ryhtyä puuhaamaan näille sorrettujen miesten vapautusrintamaa. Naisasialiikkeen olen onnistunut ohittamaan. Ehkäpä osasyynä siihen on ollut se, että olen itse aina kokenut olevani vähintäänkin yhtä tasa-arvoinen kuin miehet - ainakin työelämässä. Tosin ehkä olen päässyt liian helpolla. Sain vakituisen työn nuorena, pätkiä en ole joutunut kokemaan enkä myöskään sitä, millaista on olla työtä etsivä pienten lasten äiti. Tiedän monien muiden kokemuksesta, että se ei ole helppoa.

Jos yksi suuri yhteiskunnallinen epäkohta pitäisi mainita, niin se on tuo minimiäitiys- ja vanhempainpäiväraha. Minusta on törkeää, että vauvan hoitamisesta maksetaan pitkälti alle sen mitä on työttömyysturvan vähimmäistaso. Eikö tämä yhteiskunta todellakaan arvosta äidin (tai isän) erittäin sitovaa ja rankkaa työtä pienen lapsen hoivaajana. Minusta yhteiskunta saisi todella palkita niitä, jotka "tekevät" tänne uutta sukupolvea, eivätkä vain mieti omaa urakehitystään työntäen perheenperustamisen siksi myöhemmäksi. Itse nostan hattua niille nuorille naisille, jotka ilman ansiosidonnaisia päivärahojakin ovat valmiita vauvatalkoisiin.

Sen myönnän, että kotiasioissa naisille (myös minulle) kasaantuu useimmiten viime kätistä vastuuta, työnjohtamista ja etenkin niitä kodin "paskaduuneja" huomattavasti enemmän kuin muille aikuisille (lue: miehille). Kuitenkin pidän tietynlaista sukupuolitettua kotitöiden jakamista kohtuullisessa määrin aivan luonnollisena ja järkevänä. Minua ei rasita se, että perheessä on "naisten töitä" ja "miesten töitä", kunhan se ei merkitse sitä, että niitä olisi jotenkin orjallisesti noudatettava silloinkin kuin tilanne muuta vaatii. Olennaista on, että jokainen perheenjäsen pienimmästä isoimpaan kantaa vastuuta jostain.

Tasa-arvo perheessä ei voi olla sellaista, että mittatikulla jaetaan kotitöitä. Se on mielestäni jotain paljon "henkisempää": sellainen ilmapiiri, jossa ollaan samalla viivalla vastuunkantajina, yhtä tärkeitä ja arvokkaita.