Vaikka epätarkasta kamerakännykän kuvasta ei oikein näekään, on kuvassa suloinen pikkulinnun poikanen. Se on pomppinut ahdistuneena männyntaimien sekaan piiloon minua ja maailman kaikkea pahuutta.

Bongasimme kyseisen söpöläisen Keräkankareen majan laavulta. Tarkemmin ottaen istuimme patikointiretkellä kahvittelemassa, kun ihmettelin rapinaa jostain lähellä. Sitten vieressä olevasta ämpäristä kuului piipitystä, joka sai minut pomppaamaan ylös niin, että kahvit läikkyivät. Ämpäriin oli jäänyt vangiksi joko pesästään tippunut tai lentoharjoituksissaan epäonnistunut poikanen. Lintukirjaa selattuani veikkaisin sen olevan sinitiainen. Todella kaunis pikkuinen.

Kun olimme saaneet poikasen kipattua vapauteen vankilastaan, se räpytteli silmiään. Yritti lentoon, mutta yritykset jäivät muutaman kymmenen sentin loikiksi. Hetken kuluttua linnun avunhuutoihin näytettiin vastaavan, sillä sen äiti tai joku muu sukulainen kaarteli läheisyyteen lohduttamaan pientä.

Kun kyseessä oli mitä ilmeisimmin vielä lentokyvytön poikanen, pohdimme, olisiko se pitänyt ottaa hoitoon tai viedä jonnekin. Kuitenkin esimerkiksi eläintarhoista on toivottu, etteivät ihmiset liiaksi intoutuisi hoivaamaan pulaan jääneitä eläimiä. Luonnon on annettava elää omaa elämäänsä. Kuivakkaasti totesinkin, että on sen varmaankin mukavampi kuolla sammalikossa vapaudessa ja sukulaisten ympäröimänä, kuin muoviämpärissä vankilassa. Toivottavasti ratkaisu oli oikea. Joka tapauksessa ilo linnun vapauttamisesta tuntui suurelta.