Sain käsiini Timo Soinin eilen julkaistun muistelmakirjan "Maisterisjätkä". Olen lukemisessa edennyt hyvän matkaa vuoteen 1989. Tuona nostalgisena vuonna alkoi oma poliittinen taipaleeni, jossa eräs keskeinen tekijä oli valtiotieteiden opiskelija Timo Soini. Ai miksikö?

Toisen opiskeluvuoden syyskaudella minua pyydettiin mukaan Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan edustajistovaaleihin kristillisten opiskelijoiden ehdokkaaksi. Suostuin lähtemään mukaan sitoutumattomana ehdokkaana. Kristilliset nuoret olivat tehneet vaaliliiton SMP-läisten opiskelijoiden kanssa.

Vaalien jälkeisenä päivänä minulle soitti SMP:n nuorisoaktiivi ja puolueensa varapuheenjohtaja Timo Soini, joka kertoi ensimmäisenä valinnastani edustajistoon. Olin muistaakseni saanut 60-80 ääntä, soittaja itse kai kymmenkunta.

Samaan HYY:n edustajistoon valittiin pitkä liuta nykyisiä huippunimiä: mm. kansanedustajiksi valitut Tuula Haatainen, Christina Gestrin ja Jan Vapaavuori, Sanoma Oy:n toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen, tutkijat Anu Kantola ja Sam Inkinen. Seuraavalla kaksivuotiskaudella edustajistossa mukana oli mm. ministeri-kansanedustaja Sari Sarkomaa.

Mutta takaisin Soiniin. Onniteltuaan valinnasta hän pyysi tapaamista evästääkseen minua. Istuimme pian Cafe Ursulassa. Mistään pikakeskustelusta ei ollut kyse. Taisi siinä kulua nelisen tuntia. Sain Timolta kuulla, mitä mieltä minun pitäisi olla asioista edustajistossa eli vastustaa punavihreitä voimia.

Kieltämättä keskustelu oli kiintoisa. Vähitellen siirryimme politiikasta uskonnon puolelle. Minä olin luterilainen naisteologiopiskelija, Timo katoliseksi kääntynyt ja ehdottomasti naispappeutta vastaan. Arvatenkaan ei käsityksemme kaikilta osin kohdanneet, mutta meitä kumpaakin kiinnostavia elämänaloja oli siis kaksi.

Keskustelun jälkeen totesin, että minun on selvitettävä, mitä mieltä SKL on asioista - edustinhan heitä. Yllätyin. Puolueessa oltiin kiinnostuneita sellaisista asioista, joista minäkin, mm. vapautuvien vankien tilanteesta ja päihdekuntoutuksesta. Minut kutsuttiin SKL:n nuorten hallituksen kokoukseen. Siellä kuulin avoimeksi tulleesta osa-aikaisesta järjestön liittosihteerin paikasta. Tajusin heti, että siihen tehtävään hakisin. Haku myös tärppäsi. Osa-aikaisesta työstä muodostui pian kokoaikainen, kun myös puolueen lehti tarvitsi minua. Opinnot jäivät sikseen, kun politiikka imaisi mukaansa. Pian olin myös eduskuntavaaliehdokas.

Eduskuntavaalit 1991 olivat Helsingissä SKL:n osalta sellaiset, että vaaliliitossa vain yksi sai näkyä. Istuva kansanedustaja Eeva-Liisa Moilanen ei vaaliliiton vuoksi halunnut rinnalleen muita ehdokkaita kuin pelkkinä tuntemattomina niminä. Nuorena sain kuitenkin muutamia mahdollisuuksia esiintymiseen, joista mieleenjäävin oli Frank Pappa Shown vaalitentti. Siinä meidät nuoret ehdokkaat pistettiin koululuokkaan ja eteen annettiin Frank Papan koe. Aivan kuten Timo Soini kertoo kirjassaan (s.150-151), hän oli paras tuossa Frank Papan tentissä, joka jäi episodeineen vahvasti myös minun mieleeni.

Olin ilahtunut siitä, että minäkin olin päässyt esiin hänen muistelmissaan - nimittäin mainintana osallistujasta kyseiseen Frank Papan tenttiin. Jos minä kirjoittaisin poliittiset muistelmani maisterisjätkä Soini löytyisi epäilemättä sivuilta henkilönä, joka evästyksineen käytännössä ajoi minut puolueen syliin.

Kuitenkin oma muistini on niin onneton ja päiväkirjat pitämättä, että muistelmien kirjoittaminen ei ole edes teoreettisesti mahdollinen ajatus meikäläiselle. Minulle riittääkin hyvin avustajan rooli puolueen kuukauden päästä julkaistavan 50-vuotishistoriikin valmistelussa.