Nelivuotinen työtoveri, puoluesihteeri Annika Kokko ilmoitti tänään julkisesti luopuvansa tehtävästä kesällä ja palaavansa virkavapautensa päättyessä opettajan työhön. Ratkaisu ei tullut yllätyksenä, sillä Annika oli puhunut ajatuksistaan jo aiemmin.

Puoluesihteeri ja ryhmän pääsihteeri ovat perinteisesti olleet kiinteä työpari. Raja puolueen ja eduskuntaryhmän välillä on toiminnallisesti melko häilyvä. Esimerkiksi itse olen varsin laajasti hoitanut myös puolueen käytännön tiedotusta.

Olen kokenut yhteistyön Annikan kanssa pääsääntöisesti hyvänä ja mutkattomana. Mm. puolueen valtakunnallisen tason eduskuntavaalikampanjan suunnittelu oli isolta osin sen hedelmää. Päät iskettiin yhteen. Toki mukana on ollut koko laajempi vaalitiimi. Puolueen puheenjohtajisto oli antanut vaalipäällikön virkaa toimittaneelle puoluesihteerille ja tiimille lähes vapaat kädet suunnitella kampanjaideoita. Tiukkapipo-teema ja \"usko tai älä\" -slogan saivat pääosin hyväksyntää ja kiitosta, vain vähäisiä moitteita jostain kentältä.

Se, että Annikan kanssa me kumpikin olimme myös itse eduskuntavaaliehdokkaina ja teimme omaa kampanjaamme, oli vaativa haaste: ensin oli huolehdittava puolueen yhteisistä kampanja-asioista, sitten jossain välissä myös omista. Annikalla oli takanaan \"yllättäjän\" rooli edellisistä vaaleista ja varmasti siksi henkilökohtaiset odotukset ja panokset läpimenoon kovempia kuin itselläni.

Odotukset puoluesihteeriä kohtaan ovat aina kovat. Niitä nousee niin politiikan sisällön, markkinoinnin ja tiedotuksen kuin hallinnon ja järjestökentän tuntemuksenkin taholta. Odotusten asettajia ja kriittisiä arvioijia on joka puolella. Vaikka myös ryhmän pääsihteerin työ on käytännössä pienessä puolueessa hyvin laaja-alaista, ei odotusten esittäjiä ja arvioijia ole pääosin kuin eduskuntaryhmän piiristä.

Kuitenkin puoluesihteerin vaativa ja haastava työ on monen mielestä hyvin houkutteleva. Olen jo pitkään haistanut sen houkuttelevuuden myös itse. Haasteita pelkäämättömälle se on todellinen näytön paikka. Kun nenässä on ruvennut kutkuttamaan, olen muistutellut itseäni tehtävän kääntöpuolista.

Kun työtoveri ilmoittaa lähtevänsä ja ilmaisee myös omaa pettymystään, joutuu itsekin sekavaan mielentilaan. Missä kohdin olen ollut hyvä työtoveri, missä huono? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin tai jättää tekemättä? Olenko osannut tukea toista riittävästi? Monet kysymykset risteilevät mielessä. Samanaikaisesti olisi pohdittava kirkkain ajatuksin, millä keinoin toimintatavoistamme ja työyhteisöstämme tulisi entistäkin tehokkaampi, toimivampi ja osaavampi.