Karkkilan Tienoo pyyteli valtuutetuilta kesämuistoja julkaistavaksi. Olen muutaman päivän mietiskellyt, tuleeko jotain erityistä mieleen. Toki tulee paljonkin, mutta lähinnä hajanaisia muistikuvia sieltä täältä.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Monet niistä liittyvät Kallioniemeen. Paikkaan, jossa tänäänkin olen aamuseitsemältä nauttinut pihakoivujen linnunpöntöistä kumpuavasta konsertoinnista. Paikkaan, joka on minulle tärkeä siksi, että itse olen täällä, silloisessa mummolassani, viettänyt niin kesien kuin talvienkin ihanimmat hetket.

Kallioniemessä hienointa ovat – ainakin lapsen silmin nähtynä – pihalla sijaitsevat kaksi kalliota. Niistä suurempi on ollut minulle lapsena jopa pelottava paikka. Tien puolelle seinämä on niin jyrkkä, että siitä ei voi kuin pudota (tai isompana pudottautua). Kallion päällä on leikitty mm. käpylampailla ja –lehmillä.

Vuosien varrella kallio on sammaloitunut, mutta kun siinä omat lapseni kavereineen ovat jälleen temmeltäneet, on sammalkin alkanut saada kyytiä. Enää sen alta eivät juokse sisiliskonpoikaset.

Avokallion vieressä on vaatimaton grillipaikkamme: iso kataja ja irtotiilistä kyhätty pieni grilli, joiden välissä on - aikoinaan pöytänä pitämämme - iso ja laakea kivi. Kun mummi kattoi siihen lapsenlapsilleen kesäruoan, ei nautinnosta ollut tulla loppua. Parasta oli kun söimme (tai siis näyttävästi ja kilpaa imimme) spagettia, joka oli lähes uitettu ketsupissa, niin kuin pian naamammekin.

Nyt tuo kivi on täysin sammaloitunut. Juhannuksena mietin ja puhuinkin siitä, että pitäisikö siitä sammal kokonaan jynssätä pois ja tehdä kivestä jälleen lasten mittoihin sopiva kesäpöytä.