<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kyllä pahaa tekee. Huimaa ja pala nousee kurkkuun, kun hellästi yritän levittää desifiointiainetta Mikaelin rikkoutuneille rakkuloille. Näppylöitä nousee iholle jo kolmatta päivää kuin sieniä sateella. Kuinka monta kertaa olenkaan jo vakuutellut, ettei varmaankaan enää uusia nouse.

Ja kuitenkin niitä tulee yhä vain.

 

Lohduttelen, että kauheudestaan huolimatta tauti on parantuva ja annan vahvaa lääkettä, joka ei tunnu kuitenkaan tehoavan. Vakuutan, että paljon kamalampaa olisi, jos hänen naamansa olisi aknen turmelema tai jos tauti olisi tullut aikuisena. Yltä päältä paiseissa oleva lapsi häpeää itseään niin, ettei halua näyttäytyä ja toivoo, että koko talosta ei löytyisi yhtäkään peiliä.

 

Mikael on siinä mielessä harvinainen tapaus, että vesirokko osuu häneen jo toista kertaa, vaikka todennäköisyys uusimiselle on erittäin pieni. Ensimmäinen kerta oli vauvana. Silloin hyvin lievä tauti, josta saatu immuniteetti ei siis riittänyt.

 

Sairasta lasta katsoessa mietin, haluaisinko olla hänen puolestaan rokossa. En ole lainkaan varma, vaikka äidin rakkauden pitäisi kai ehdottomasti velvoittaa siihen. Sen myönnän, että sairas lapsi tuntuu jotenkin erityisen rakkaalta.

 

Aamulla kuuntelin uutista Ruotsista, jossa 

aiotaan parantaa vakavasti sairas Felix räätälöimällä hänelle sisarus. Nelivuotiaan lapsen vanhemmat olivat saaneet luvan keinohedelmöitykseen, jossa valitaan sairaan lapsen parantamiseen geneettisesti sopiva alkio. Synnytyksen jälkeen napanuorasta saatavat kantasolut voisivat parantaa Felixin. Pojan viisi vuotta vanhempi veli on jo sokeutunut ja menettänyt kuulonsa sekä puhekykynsä saman perinnöllisen aineenvaihduntasairauden takia.

 

 

Ruotsissa tapaus puhuttaa: onko tämä eettisesti oikein? Ruotsissa laki sallii sen, samoin sallisi Suomessa. Mutta meillä on geenitekniikan avulla seulottu alkioista vain perinnöllisiä sairauksia. Alkioiden valikointia sillä perusteella, että ne sopisivat solunluovuttajiksi ei ole onneksi kokeiltu. 

 

Radiossa haastateltiin lääketieteen etiikan yhtä parhaimmista asiantuntijoista Suomessa, arkkiatri Risto Pelkosta. Myönnän olleeni hieman yllättynyt siitä, että hän ilmaisi suhtautuvansa asiaan myönteisesti. Arkkiatrin perustelu lähti siitä, että kun kyse on sairauden parantamisesta, tällainenkin "ainoa" parantamismahdollisuus olisi sallittava.

 

Itse pidän kyseenalaisena alkioiden valikointia minkään syyn perusteella. Kun valikoinnin tielle lähdetään, ollaan mielestäni jo poikettu oikealta tieltä sille, joka vie vallan väärään suuntaan. Ollaanko pian siinä tilanteessa, että vanhemmat valikoivat milloin minkäkin syyn perusteella itselleen mieleisimmän alkion monista mahdollisista. Ne, jotka eivät miellyttäisi, heitettäisin sitten viemäristä alas.