Tänään Yle1:n aamuradiossa oli kiukkuinen hallitusryhmän kansanedustaja. Turkulainen demari Heli Paasio antoi hallituksen kuulla kunniansa, koska se ei tottele eduskunnan päätöksiä. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Eduskunta kun on vuodesta 1972 vaatinut ns. kalleusluokitusten poistoa mm. eläkkeistä. Viime vuonna saatiin jopa laki aikaan, mutta vieläkään eivät kaikki säädökset ole kunnossa, vaan kalleusluokitusten poistuminen on jälleen lykkääntymässä. Hallituksessa vitkutellaan, eikä Sosiaali- ja terveysministeriössä noudateta eduskunnan antamia dead line -päivämääriä. Sekös Heli Paasiota kovin kiukuttaa. Ovat olleet hallitukset hänen mukaansa tottelemattomia eduskunnan tahdolle väristä riippumatta.

 

Samantyyppistä harmittelua oli viime viikolla lohjalaisen demarikollegan Matti Saarisen kolumnissa (L-U 30.5.). Valtiovarainvaliokunnassa työtä tekevä Saarinen valittaa sitä, ettei hallitus halua maksaa kuntien pakkolainaa takaisin. Saarisen mielestä menettelytapa on sellainen, että velallinen on asettanut ehdot velkojille. "Samalla annetaan opposition käteen poliittinen koivuhalko millä mätkiä. Miksi?" hän kyselee.

 

Saarinen luettelee samaisessa kirjoituksessa listan toimenpiteistä, joita hallitus on vitkutellut, eikä ole kuunnellut hallituksen tahtoa. Huutia Saariselta saavat myös liian vähäiset liikennemäärärahaesitykset. Eduskunnan ponnet ovat jääneet hallituksessa kuulematta.

 

En voi mitään, että tulee aivan sääli Saarista ja kumppaneita. He kun "joutuvat" hallituspuolueen kansanedustajina uskollisesti äänestyksestä toiseen tukemaan kaikkia hallituksen esityksiä ja niitä sitten kieli keskellä suuta kotipaikkakuntansa lehdessä kritisoimaan. Tosin vähitellen siinäkin hommassa oppii niin taitavaksi, että kirjoitus pitää lukea useampaan keraan ennen kuin rohkenee mitään kansanedustajan kannasta päättelemään. Lopultakin lukijalle jää varaa valita, miten hän tekstin haluaa tulkita.

 

Hallituspuolueen kansanedustaja voi vaatia ja valittaa, mutta ei hallituksen kantaa vastustaa. Kuin kuriositeetiksi on tästä periaatteesta muutama poikkeus vuodessa - ne niin sanotut omantunnon asiat. Todellinen päätösvalta on kovin harvojen käsissä. Rivikansanedustaja voi siitä lähinnä vain haaveilla. Kuitenkin Suomen perustuslaki lähtee parlamentarismin periaatteesta. Se merkitsee sitä, että hallituksen tulee nauttia eduskunnan luottamusta. Nyt vain on käytännössä toisin.

 

Hallitusryhmien kansanedustajien on nautittava puoluejohtonsa, yleensä hallituksen avainministerien luottamusta. Muuten ei paikkoja huipulla puolueessa eikä eduskuntaryhmässä heru. Uhittelun vuoksi pääsee heti ryhmänjohdon kovisteluun ja saa kuulla paitsi kunniansa niin myös kurittomuudesta seuraavat sanktiot. Eipä käy kateeksi.

 

Olisikohan aika palata toimivaan parlamentarismiin? Siihen, jossa kansan valitsemat kansanedustajat ryhdikkäästi ja asemastaan varmoina päättävät, kelpaavatko hallituksen esitykset vai eivät. Jos eduskunnan vaatimia esityksiä ei kuulu, olisi paikallaan vaihdattaa vastuuministereitä - tai ainakin uhkailla: vaalien jälkeen ei ministerin salkkua heru, ellet kansanedustuslaitosta tottele.