Viikko on vierähtänyt ilman blogimerkintöjä. Monenlaista on tapahtunut, mutta jotenkin runosuoni on ollut tukossa. Samaa ei voi sanoa Nina Rajasuosta, joka tänään piti ensikonserttinsa Pusulan kirkossa. Tämän suunnilleen ikäiseni, kolmen pienen lapsen äidin elämässä on viimeisten kuukausien sisällä laulun sanoja ja säveliä pukannut jopa aamiaispöydässä. Mutta nyt on tukku lauluja kasassa, niin myös bändi ja demolevy koossa.

Koska olen kuullut Ninan musiikkia eri yhteyksissä jo useampana kertana, tiesin että konsertista tulee kaunis ja koskettava. Sitä toivoi hartaasti Ninakin, joka vielä päivällä pyysi meitä ystäviään muistamaan illan konserttia. Nenäliina tuntui olevan tarpeen monella jo ensimmäisten kappaleiden aikaan. Yllättäen sama tarve tuli esiintyjälle itselleenkin, kun hänen lähes etupenkissä istunut heikkokuntoinen isänsä sai sairaskohtauksen. Paikalla onneksi oli kuulijakunnassa lääkäri ja hoitajakin, eikä paloaseman poikien tuloon mennyt montaa minuuttia.

Konsertti sai dramaattisen käänteen, joka arvatenkin lisäsi koskettavuutta entisestään. Uskomattoman tilannetajuisesti ja kauniisti Nina hoiti konsertin loppuun. Onneksi isänkin tilanne koheni ja sairaskohtauksesta ilmeisesti selvittiin säikähdyksellä. Uskon, että moni konsertissa ollut koki siunauksen koskettavan elämäänsä.

Menneestä pääsiäisestä olen kiitollinen monessakin mielessä. Sain levätä ja rauhoittua sekä oltua tiiviisti perheen kanssa yhdessä. Ulkoiltuakin tuli jonkin verran. Vanhemmille ja anopille tuli tarjottua kohtuullisen maittava pääsiäislounas, mikä ei minun emännöimänäni ole itsestäänselvyys.

Myös hengen ravintoa riitti joka päivälle. Muutamaan viime vuoteen en olekaan syystä tai toisesta kyennyt "keskittymään" pääsiäisen sanomaan. Siksi tuntui hyvältä. Tosin nuorempana hiljaisella viikolla harrastamani totaalinen pääsiäispaasto olisi tehnyt terää. Ehkä se sitten ensi vuonna.

Mieheni on värikkäästä historiastaan johtuen luterilais-helluntalais-katolilainen ortodoksi. Myös itse koen vähitellen yhä enemmän saaneeni vaikutteita omaan ajatteluuni eri kirkkokuntien opetuksesta. Tosin aina koen olleeni varsin yhteiskristillinen ja ekumeniaa arvostava ihminen. 

Kiirastorstaina osallistuimme koko perheen voimin luterilaiseen ehtoollispalvelukseen vihkikirkossamme Nummella. Pitkäperjantaina olimme mieheni kanssa Lohjan ortodoksiseurakunnan tsasounassa aamumessussa. Hyvin herkkä ja puhutteleva parituntinen tilaisuus. Kahdennenkymmenennen ristimerkin tekemisen jälkeen tämäkin jumalanpalvelukseen osallistumisen tapa alkoi jo tuntua vallan luontevalta ja kotoiselta kunnioituksen ja katumuksen osoittamisen muodolta. Aiemmin kun olen tottunut vain yhteen ristinmerkkiin ehtoollispöydästä noustessa.

Lauantaina siivouksen lomassa kävin kuulemassa Nummen kanttorin Anne Marten ja tämän ystävien uskomattoman hienoa Pergolesin "Stabat Mater" (Kärsivä äiti ristin juurella) lauluesitystä. Katolilaista alkuperää muuten. Illalla vuorossa oli mieheni lempparipaavista eli Paavi Paavali II:sta kertovan elokuvan koskettava toinen osa.

Pääsiäisyön messuun suunnattiin kirkkaan tähtitaivaan alla Espoon Tapiolan ortodoksiseen kirkkoon, joka oli niin tupaten täynnä, että vaivoin päästiin hivuttautumaan kirkkosalin puolelle. Mikaelin uupumuksen vuoksi lähdettiin kotiin jo puolen kahden maissa. Kuitenkin pala pääsiäisyön riemua oli koettu ristisaatossa ja laulaen tuttua pääsiäisylistystä: "Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi".

Maanantaina vuorossa olikin jo kotikirkko, Matti-papin ja Harri-suntion yhdessä toteuttama esitys Emmauksen tien kulkijoiden oivalluksesta.

Pääsiäisen sanoma tuli selväksi: Hän on totisesti ylösnoussut! Toivottavasti tuo tietoisuus on vahvasti läsnä joka päivä ja kantaa jälleen eteenpäin niin arjen harmaudessa kuin ilon hetkissäkin.