Lähdimme tänään varhain kohti Tampereen Hervantaa, jossa pidettiin kirkkoherraksi valitun Juhani Räsäsen virkaanasettamismessu. Räsänen on mieheni ystävä lähes kolmen kymmenen vuoden takaa ja siksi pyysi tätä yhdeksi virkaanasettamistoimituksen avustajista.

Kun vakaumuksellisesta ateismista kristityksi vajaat 29 vuotta sitten kääntynyt Esa oli aikoinaan antanut kohua aiheuttaneen todistuksensa Hyvä Sanoma -lehden haastattelussa. Juhani kiinnostui ja otti yhteyttä ennestään vieraaseen ihmiseen. Hän halusi tietää enemmän siitä, miten ateisti oli löytänyt Jumala-yhteyden.

Miesten ystävyys on kestänyt, vaikka kovin tiivistä yhteyttä ei vuosiin olekaan pidetty. Omasta kokemuksesta arvelen, että ystävyyssuhteet, jotka ovat rakentuneet yhteiseen etsintään ja uskoon, ovat monesti hyvin kestäviä. Kestävämpiä kuin esimerkiksi työkaveruudet, jotka voivat olla hyvinkin tiiviitä, mutta yhteisen nimittäjän päätyttyä, katkeavat kuin kanan lento.

Hervannan kirkko oli varsin täynnä eri-ikäisiä seurakuntalaisia. Tuntui hyvältä olla luterilaisessa kirkossa, jonne ihmiset alkavat tulla jo hyvissä ajoin saadakseen etuosan paikkoja. Liian monesti kirkossa kävijä joutuu olemaan messussa melkein yksin.

Piispa saarnasi tekstistä, josta sattumalta olimme mieheni kanssa muutamia päiviä aiemmin puhuneet. Olin nimittäin moittinut häntä siitä, että elää kuin "kedon kukkaset ja taivaan linnut", kun ei selvitä ja hoida asioitaan hyvissä ajoin. Piispa muistutti, ettei Jeesus Vuorisaarnassaan puhunut aikansa hippikansalle, vaan monien arkisten huolien täyttämille mielille. Meillä on todella olemassa elävä Jumala, joka on pystyvä ja halukas tarttumaan aivan arkisiin asioihimme. Meidän ei tarvitse itseämme suotta yli taakoittaa.

Myönnän, etten itse osaa monessakaan kohdin turvautua Jumalan apuun. Yksi arkinen asia kuitenkin on, missä olen kokenut rukouksen toimineen aivan käsittämättömällä tavalla... Tämä voi kuulostaa aivan hupsulta, mutta kerron kuitenkin. Olen tehnyt taskuperuutusta pieneen ruutuu vain autokoulussa. Sen jälkeen en ole pieniin rakoihin koskaan onnistunut parkkeeraamaan kunnolla.

Kun kaupungilla tarvitsen parkkipaikkaa, ensin jännitän ja sitten muistan rukoilla. Jotenkin käsittämättömästi olen kokenut, että aina minulle tarjotaan se yksi parkkiruutu, johon kykenen ajamaan ongelmitta. Tähän apuun olen jo tottunut luottamaan niin, ettei kaupungilla ajaminen enää pahemmin pelota: Jumala nimittäin tuntee parkkeerauskykyni ja auttaa.