Isä ampui perheensä ja itsensä Oulussa. Näin ovat mediat kertoneet tänä viikonloppuna. Neljä elämää päättyi tavallisessa suomalaisessa perheessä, kun isällä oli jotain naksahtanut. Motiiveista tai teon suunnitelmallisuudesta ei vielä tiedetä, mutta selvää on, että jokin hirveä ahdistus ajoi tähän epätoivoiseen tekoon.

Perheen sisäisistä tapoista ja murhista on viime aikoina joutunut kuulemaan niin kovin usein, melkein jo turruttaa. Mistä kummasta nuo kauheudet kumpuavat, miettii varmaan meistä moni.

Masennus, alkoholismi ja väkivaltaisuus ovat suomalaisille valitettavan tuttuja. Onko meillä keskimäärin poikkeuksellisen huono itsetunto vai emmekö osaa surra oikein? Olemmeko me pohjimmiltamme yksinäisiä, emmekö välitä toisistamme vai emmekö osaa puhua? Ovatko perheemme poikkeuksellisen rikkinäisiä?

Uusioperheen äitinä ei minulla ole esiteltävänä omia onnistumisia perhe-elämän alalla. Kuitenkin tunnen suurta surua, kun ajattelen niitä etenkin lapsia, joiden perheessä aikuiset vaihtuvat vähän väliä. On selvää, ettei vanhempien välien rikkoutuminen ja heidän ehkä lukuistenkin kumppaneidensa vaihtuvuus voi olla syvällisesti vaikuttamatta lapsen perusturvallisuuteen. Moni iso trauma on syntynyt niin pieneltä vaikuttaneesta elämän kolhusta. Kun vanhempi elää oman elämänsä myllerrysten keskellä, kuinka hän näkee lapsensa elämän iloja ja suruja. Pelottaa, millaisia aikuisia kasvaa tämän päivän rikkonaisista ja jatkuvien ihmissuhdemuutosten keskellä elävistä kodeissa.

Olin eilen Nummelassa Valintatalon edessä jakamassa kd-karkkeja ja vaalimateriaalia. Katselin kauppaan menijöitä. Moni heistä tuntui jotenkin niin onnettomalta. En tiedä, sattuiko paikalle poikkeuksellisen runsaasti elämän kolhimia ja masentamia. Heitin mielessäni useammankin toivomuksen Yläkertaan. Siunausta ja Taivaan Isän huolenpitoa, sitä me tarvitsemme kaikki. Itse toivon voivani olla mukana toiminnassa ja päätöksenteossa, jolla jotenkin voidaan ehkäistä tai lievittää pahaa oloa Suomessa.

Pari viikkoa sitten olimme Esan kanssa Vivamossa yhden sortin avioliittoviikonlopussa. Menimme sinne väsyneinä. Kaiken kiireen ja kummankin omien projektien keskellä oli negatiivista viestintää ja energiaa päässyt kotiutumaan parisuhteeseemme. Viikonloppu yhdessä - omaa ja toistemme käytöstä ja sen taustatekijöitä miettien helpotti. Nyt on ollut jälleen yhdessä mukavampaa ja yhteys välillämme toiminut paremmin. Suosittelen muillekin kiireisen arjen rasittamille pareille!

PS: Nyt pitää mennä syömään omenapiirakkaa. Esa keksi poimia viimeiset kaneliomenat ja ryhtyi niitä pilkkomaan, minä pyöräytin piirakkataikinan. Tämä on näitä yhdessä pakertamisen pieniä mutta tärkeitä iloja!