Eilen lapsen oikeuksien päivänä päädyin puolivahingossa inserttiin Radio Dein Pelastusrengas-ohjelmaan, jossa keskusteltiin siitä, miten lapset reagoivat vanhempiensa eroon ja pohdittiin keinoja, miten erosta voisi tehdä lapsille mahdollisimman vähän tuskallisen. Toimittaja Päivi Kyyrön keskustelijoina ohjelmassa olivat projektijohtaja Heikki Koiso-Kanttila Lastensuojelun keskusliitosta sekä dramaattisen eron kokenut äiti ja opettaja Lea Kontio.  

Ohjelmaan oli otettu pieni katkelma stooristani, joka kieltämättä tuli tuossa tilanteessa jostain syvältä ilman erityisempiä etukäteispohdintoja. Kerroin siitä, miten omat lapseni reagoivat vanhempiensa eroon ja miten itse äitinä pyrin toimimaan, jotta isän poismuutto olisi satuttanut lapsia "mahdollisimman vähän". 

Tuolloin yritin järjestää niin, että isän poismuuton jälkeen elämä sujui kaikin puolin samanlaisena kuin aiemminkin. Aluksi ex-mieheni tuli käymään viikonloppuisin kotona. Toteutimme yhdessä aiemmin sovitun lomamatkan, josta poikani vielä vastikään sanoi, että se on ollut kaikista kivoin matka. Kun isä on ollut kaukana, tapaamisiin ei ole ollut juuri mahdollisuutta, mutta yhteyttä on pidetty puhelimen ja netin välityksellä. Iltarukouksessa iskää muistetaan tietenkin.

Tällä hetkellä 12- ja 8-vuotiaat lapseni ovat olleet yllättävän ymmärtäväisiä ja sopeutuvaisia eroon liittyen. Etenkin vanhempi on vakuutellut ymmärtävänsä eron syyt ja jopa sanonut ihmetelleensä sitä, ettei se tullut eteen aiemmin. Pienemmälle syyt ovat varmaankin jääneet hämärämmiksi. Mutta hän on tomerasti kertonut tietävänsä, että kummatkin vanhemmat rakastavat häntä paljon, eikä ero ole ollut lasten syytä. Minulle tuo "tieto" on ollut iso helpotus. Toivottavasti se tieto on myös kokemusperäistä tunnetta.

En ole pitkiin aikoihin kelannut mielessäni noita eroon liittyviä tapahtumia ja kokemuksia. Hetken muistelujen jälkeen menneet kuitenkin ryöpsähtivät mieleeni. Oli pakko ottaa asia esille myös lasten kanssa - olinko ymmärtänyt heidän kokemuksensa oikein. En tiedä, kannattaako menneitä paljoa kaivella, mutta ehkä niiden käsittely joskus on paikallaan, ettei kenellekään jää sisuksiin pahoja möykkyjä.

Eroja ei ole kahta samanlaista. Siksi toisen stooriin on paha mennä sanomaan mitään. Kuitenkin varmasti jokaiselle eron kokevalle asian käsittely ääneen on parasta lääkettä, ellei sitten juttuseura kannusta vääriin tulkintoihin, vihaan ja katkeruuteen.

Erilaiset eroryhmät niin aikuisille kuin lapsillekin ovat tarpeen. Vielä tärkeämpiä ovat yritykset huolehtia siitä, että elämä voitaisiin elää yhdessä loppuun asti ja vieläpä onnellisina. Siksi niin panostukset perheneuvontaan kuin parisuhdeterapiaan ja kaiken maailman mukaviin parisuhteen virkistystempauksiin ovat paikallaan.

Sanotaan, että äidin ja isän suhde on lapsen henkinen koti. Varmaan niin onkin. Hyvien parisuhteiden vaaliminen on siten vallan parasta lastensuojelutyötä. Siihen kannattaisi satsata!